On kivaa kun saa kahlata vesilätäköt läpi kotiin tullessaan ja laittaa sitten lämpimät villasukat.
Olenpas tässä huomannut, että pienet asiat on elämän suola. On mukavempi ajatella pienen pieniä, arkipäiväisiä, jokaiselle tapahtuvia asioita, mutta saada niistä irti enemmän. Olla ainoa joka uhraa ajatuksiaan joskus sellaisillekin asioille kuin, miltä tuntuu puuvilla iholla tai miten varis kääntelee päätään. Viime aikoina olen myös kiinnittänyt huomiota ihmisiin, joita minulla nyt on. En tahdo enää hakata sulkeutuneita ovia tai potkia ikkunoita sisälle. Tahdon mieluummin istua näiden ihmisten kanssa kahvilla siellä sisällä. Sitä kuitenkin huomaa miten hetkellistä kaikki on. Miten kaikki muuttuu ja mihin suuntaan. Yleensä sieltä muutoksen keskeltä löytyy jonkun näköinen tasapaino ja niihin sitten pian tottuu. Tai niiden kanssa oppii elämään. Menettäminen on kurjaa, ihmisten lähteminen on kurjaa. On kurjaa kun joku ihminen on lähellä mutta silti niin kaukana. Kun kuljetaan toistensa ohi, mutta katsotaan eri suuntiin.
Mutta minä istun karvalakki päässä ja syön kalakeittoa.
